Saku kasvattaa seuraavaa työntekijäsukupolvea.

Kertomus Sakusta

2.11.2022
Jari Sarasvuo

Otetaan tähän välipalan kokoinen kertomus marraskuun pimeän alkua piristämään. Haluan kertoa kuumottavan tarinan ystävästäni ja yhteistyökumppanistani Saku Keskitalosta.

Saku Keskitalo on paitsi Trainers’ Housen toiseksi suurin osakkeenomistaja, myös pörssiyhtiömme talousjohtaja ja liiketoimintayksikkömme Igniksen vetäjä.

Saku on ollut tyytymätön liiketoiminnallisen vastuualueensa Igniksen lunastustyön (siis tilattujen töiden toimituksen) tuottavuuskehitykseen kesän jälkeen.

Syitä Igniksen tuottavuushaasteisiin on rajallinen joukko, eikä yksikään niistä ole mahdoton rasti tai arvoitukseksi jäävä mysteeri, mutta syntyneen lunastuskuilun ylittäminen vaatii tiimiltä sekä sen vetäjiltä kärsivällistä innostusta ja nykymaailmassa yhä harvinaisemmaksi käyvää keskittynyttä työntekoa.

Viime viikolla Saku ilmoitti minulle, että hän on tehnyt päätöksen, jolla hän vauhdittaa ja varmistaa laskutettavan työn tuottavuuden tasonnousun Igniksessä.

”Alkaen marraskuun ensimmäinen päivä en mene kotiin nukkumaan, vaan yövyn toimistolla niin kauan, kunnes Igniksen laskutus per viikko nousee sataantuhanteen euroon.”

Tunnen Sakun. Hän kykenee tällaiseen. Silti on pakko naurun säestyksellä kysyä: ”Oletko veli Keskitalo kuinka tosissasi?”

”Täysin. En mene kotiin nukkumaan, ennen kuin Ignis saavuttaa sata kiloeuroa laskutusta viikossa.”

”Aika radikaalia.”

”Niin se oli Christian Vaaralankin mielestä. Hän oli huolissaan, että voin joutua viettämään jopa joulun toimisto yösijanani.”

Mitä joulun yösijoihin noin yleensä tulee, toimistomme Torreviejassa on sentään viihtyisämpi paikka nukkua kuin navetta. Ei liity kai asiaan, mutta nousipa sattumalta mieleeni. Saku jatkoi:

”Itse olen valmis yöpymään toimistollamme vaikka hiihtolomien yli, jos se sen vaatii.”

Uskon.

Mutta tuntien Sakun ja hänen tiiminsä kapasiteetin tehdä keskittyneen työn turvin tuottavuuden läpimurtoja, en usko, että päivä ehtii sentään alkaa pidetä, ennen kuin Saku nukkuu öitään taas kotonaan.

[Nyt kauhistelu- ja taivastelutauko sitä tarvitseville.]

Kun olen kertonut talousjohtaja ja toimitusjohtaja Saku Keskitalon johtamisviestinnän taideteoksesta, olen törmännyt joko taivasteluun tai jopa tarpeeseen alkaa puhua kiireesti jostain vähemmän merkityksellisestä.

Olen vuosien mittaan havainnut, että kun joku tekee yleishyödyllisen kehityksen varmistaakseen henkilökohtaisen uhrauksen, se herättää yllättävän monissa heikkouspuheen hypnotisoimissa nykyihmisissä tarpeen moralisoida vapaan ja vahvassa valta-asemassa olevan ihmisen ratkaisuja.

Yleinen keskustelu on runsaat kaksi vuosikymmentä korostanut itsensä vähällä päästämistä ja yleisen vaatimustason laskua. Niinpä tilattuja alennustiloja on todellakin toimitettu sinne sun tänne pitkin yhteiskuntaa. Hätä syrjäyttää vääjäämättä hyvinvoinnin, kun tarpeeksi kampanjoidaan henkilökohtaista vastuunkantoa vastaan.

Sixten Korkman totesi Helsingin Sanomissa: ”Meillä on upea hyvinvointivaltio, mutta siihen nähden vaatimaton kansantalous. Siksi valtio velkaantuu vuodesta toiseen.”

Runsaan vuosikymmenen kestäneen vastuuttoman slarvaamisen seurauksena hyvinvointivaltion upeuskin on uhattuna, ainakin jos katsoo PISA-tulosten traagista laskua, terveydenhuollon kriisiytymistä, mielenterveyshaasteiden kanssa painivien nuorten hätää ja montaa muuta aiemmin paremmalla tolalla ollutta asiaa, joiden on annettu rapautua resurssien huvetessa.

Ilman riskin ja rasituksen roolin kasvua väestötasolla heikkojen käy kalpaten, kun yhä vähälukuisemmaksi käyvien hyvinvoivien hartiat eivät enää riitä kannattelemaan apua tarvitsevien taakkoja.

Takaisin minulle tyypillisestä ränttäyksestä kohti Saku Keskitalon ratkaisua.

Elämä olkoon pyhiinvaellusta kohti pyhää, ei kohti helppoa.

Se mikä on ihmiselle todella tärkeää, mutta ei silti hänen vapaan tahtonsa vallassa, sitä voidaan kutsua pyhäksi.

(Taas kerran: nyt en siis puhu mistään uskonnollisesta tai yliluonnollisesta pyhästä, vaan siitä ihmisen elämän kannalta ääriarvokkaasta, mikä on meille välttämätöntä, mutta mikä ei ole valtamme piirissä.)

Terveys on niin tärkeä asia, että viisaimmat ymmärtävät sen pyhäksi, mutta terveys on valitettavasti väliaikainen tila ihmisen elämässä, jota ei voi tahdonalaisesti itselleen varmistaa.

Toimeentulo on tärkeä asia, mutta kuten epäonniset katkerasti tietävät, ei välttämättä omissa käsissä. Perheen koossapitäminen ja lasten onnellinen kasvupolku kohti itsenäistä aikuisuutta eivät ole yksin sinun päätöksistäsi kiinni.

Voit vaikuttaa asioiden kulkuun, mutta et voi niistä lopulta yksin päättää.

Kaikissa kulttuureissa pyhän siunauksia (siis supertärkeiden, mutta oman valtapiirin ulottumissa olevien asioiden toteutumista) pyydetään (att be ruotsiksi, to pray englanniksi) uhrauksin.

Se mikä on sinulle pyhää, sitä pyydetään uhraamalla, menemällä tavanomaisen työn ja panostamisen tuolle puolen. Se on symbolinen, väkevä viestinnän muoto, joka saa muut hereille ja nostamaan yhteistyönsä tasoa.

Omaa etua uhraava ja esimerkillinen käytös on luotettavin viestinnän muoto. Siitä on Saku Keskitalon kieltämättä kummalliselta kuulostavassa ratkaisussa kyse.

Kun Covid-19 iski Suomeen kevätalvella 2020, emmekä voineet tietää, mihin kurimukseen pandemia meidän 30-vuotista taivaltaan työnmerkeissä juhlistaneen Trainers’ Housen johtaa, talousjohtaja Saku Keskitalo puolitti oman palkkansa useiksi kuukausiksi.

Samassa syssyssä minunkin korvaukseni meni jäihin, ja myös toimitusjohtaja Arto Heimosen palkanmaksu puolittui. Trainers’ Housen muut hyväpalkkaiset joutuivat niin ikään puolittamaan pörssiyhtiöstä saamansa palkan. (Minä maksoin omasta pussista sen toisen puolikkaan ihmisille, joita emme suin surminkaan halunneet sysätä ongelmiin ja siten riskeerata minulle rakkaaksi käyneen esikoiseni, perustamani Y-tunnuslapsen eloonjäämistä ja tulevaisuutta.)

Jouduimme tekemään näitäkin kirvelevämpiä uhrauksia, koska emme voineet tietää, miten asiakkaamme reagoisivat etävalmennuksiin ja etäkohtaamisiin, jotka jäivät arvonluontimme ainoiksi muodoiksi.

Emmekä voineet tietää, millainen keskuspankkisosialismin vipu olisi liike-elämälle . Se oli socialism for the rich, historian suurin varainsiirto veronmaksajilta varakkaille.

Jengi teki hurjasti töitä, ja me selvisimme. Emmekä ainoastaan selvinneet, vaan suorastaan menestyimme.

Tuli tämä vuosi. Silmittömän typerä ja raaka sota. Inflaatio. Koronnostot. Taivaanrannasta kohti vyöryvä taantuma.

Jos emme olisi valmiiksi iskussa, olisimme kertakaikkisessa kusessa.

Ja olla iskussa tarkoittaa myös olla valppaana, varautua asioiden vaikeutumisen varalle. Asiakkailta tulevat signaalit kertovat, että kaikki tietävät ensi talvesta tulevan vaikean, mutta silti helpomman kuin sitä seuraavasta loppuvuodesta.

Jos haluat vaurastua, varaudu pahimman varalle ajoissa. Sitä Saku tekee.

Nyt ei siis mene nukkumaan kotiinsa ennen kuin tiimin tulokset sen taas sallivat.

Minusta tämä on paitsi riemastuttavaa, myös motivoivasti velvoittavaa. En pysty Sakun standardeihin uhrauksissa, mutta kyllä täältäkin jotain irtoaa. Ja epäilemättä toimitusjohtaja Heimonen vastaa omalla vedollaan.

Tuntien Trainers’ Housen kulttuurin ihmiset kokevat Sakun patjoille nousun (vanha mafiatermi, mahdatko muistaa Kummisetä-elokuvasta?) kannustavana ja he tekevät oman osansa, joka on sopivasti enemmän kuin output ennen Sakun johtamisviestinnän nykyvaihetta.

Epäilemättä osa tämän lukijoista eivät tyydy kummeksumaan tällaista touhua, vaan taantuvat paheksumaan. Miten Saku Keskitalon henkilökohtainen ratkaisu on sinulta pois? Ei mitenkään.

Mutta tiedän aina vaan toisinnettavien todisteiden perusteella, että Sakun sekä symbolinen että todellisuudessa mukavuudesta tinkivä uhraus on paitsi Trainers’ Housen työyhteisön ja asiakkaiden etu, myös osalle tämän kirjeen lukijoita hyödyttävä teko.

Millä tavalla tämä viimeinen muka toteutuu? Sanopa se. Ehkä kirjeeni lukeminen edes vähäisesti viihdyttää, inspiroi tai kenties elävöittää tuntemaan, kun tähän asti olet jaksanut tavata. Tunne se on tyrmistyminenkin.

Tai jospa kokeilet omassa elämässäsi, mitä saa, kun uhkaavan kehityksen edessä ulisee vähemmän ja uhraa enemmän. Kukin tavallaan ja tasollaan. Lupaan, että tekee paskan vuoden viime viikoista karulla tavalla mieleen jääviä, kenties jopa viihdyttäviä.

Eikä kenenkään tarvitse Sakua surkutella. Kiipesin kaverin kanssa Kilimanjarolle. Silminnäkijänä voin vakuuttaa, että mukavuudella ja helppoudella on vain vähän valtaa johtaja Keskitaloon.

Vaikka Saku on henkisesti valmistautunut jatkamaan uhraustaan aina seuraavan, toivottavasti nykyistä paremman vuoden puolelle, minä kuvittelen Keskitalon kotisängyn kutsuvan jo paljon aikaisemmin.

Kirjoitin tämän kiireesti, ettei vanhene hyvä tarina käsiin. Sakun armeija on jotain muuta kuin Venäjän armeija.

Tiedän, että elämme itse kukin aikaa, joka kysyy meiltä erilaisia uhrauksia. Murto-osa meistä on Sakuja, mutta kai meistäkin nyt jotain esimerkillistä ja muita mukaansatempaavaa irtoaa?

Minä ainakin koen virkistyneeni ja valpastuneeni silkasta tarinan esimerkistä. Bring it on, taantuma! Ja onhan kehkeytynyt jopa idea tai kaksi, joista sinäkin voisit innostua.

Palaan sinulle pian.

jarisi